SUOL:in puheenjohtaja Tuovi Pääkkönen kirjoittaa Teologisessa aikakauskirjassa (TA 4/2022) julkaistussa kolumnissa uskonnonopetuksen ja uskontoon sitouttavan kasvatuksen sekoittumisesta keskenään julkisessa keskustelussa.

Poimintoja kolumnista:

"Koulun uskontotunnilla ei puolusteta Jumalaa. Uskonto on tiedepohjainen yleissivistävä kulttuuriaine, joka ei ole lähes 20 vuoteen ollut tunnustuksellista."

On tyypillistä, että lehtiartikkeleissa ja muussa julkisessa keskustelussa uskonnonopetusta ja koulun uskonnollisia juhlia käsitellään samanaikaisesti. Aamulehtikin oli taannoin huolissaan siitä, miten koulun uskonnollisille tilaisuuksille kävisi, jos uskonnonopetus muuttaisi muotoaan. Vastaus: Ei mitenkään, sillä ne eivät liity toisiinsa."

"Myös katsomusympäristön muutokset haastavat ”oman uskonnon” -käsitteen. Kenen omasta uskonnosta on kyse, lapsen vai perheen? Entä jos katsomus on postmodernin monimuotoisesti henkinen ja koostuu monista katsomuksellisista elementeistä? Mitä ainetta tällöin pitäisi opiskella? Miksi katsomuksen pitäisi ylipäätään olla joko uskonnollinen tai ei-uskonnollinen? Useat nuoret ja vanhemmatkin ihmiset ovat katsomuksestaan epävarmoja. Myös moni ateistiksi tai agnostikoksi itseään kutsuva on kiinnostunut uskonnollisista ilmiöistä. Niistä voisi ja pitäisi keskustella samassa opetusryhmässä. Käsitteenä katsomus on laajempi kuin uskonto. Siksi yhteinen katsomusaine ei voisi olla pelkkää uskontoa. Joissakin opetuskokeiluissa on pyritty luomaan yhteinen katsomusaine päivittämällä nykyinen luterilainen uskonnonopetus kaikille pakolliseksi aineeksi. Tällaiset silmänkääntötemput eivät ole hyväksyttäviä. Yhteinen oppiaine ei saa olla Troijan hevonen, jolla salakuljetetaan luterilainen uskonnonopetus kaikille. Se olisi paluuta menneisyyteen. On enemmistön etu, että vähemmistöjen, niin uskonnollisten kuin sekulaarienkin, näkökulma otetaan aidosti ja rehellisesti huomioon.

Miksi sitten elämänkatsomustieto ei voisi olla kaikkien katsomusaine? Elämänkatsomustieto rakennettiin alun perin vaihtoehdoksi tunnustukselliselle uskonnonopetukselle ja se sisältää opetusta uskonnoista hyvin ohuesti. Elämänkatsomustieto nykyisellään ei vastaa tämän hetken maailmassa kasvavaan tarpeeseen saada uskontoihin liittyvää sivistystä."

"Uskonnon lukutaito on muiden lukutaitojen ohella jokaiselle tärkeää, jos haluamme ymmärtää omaa menneisyyttämme ja nykyisiä arvoja. Vielä merkittävämmäksi se käy, kun astutaan sekulaarin Euroopan ulkopuolelle. Koulun tehtävä on varustaa lapsi ja nuori sellaisilla tiedoilla, taidoilla ja ymmärryksellä, joita hän suomalaisessa yhteiskunnassa ja globaalissa maailmassa tarvitsee. Ymmärrys uskonnoista kasvattaa ymmärrystä maailmasta."

Koko kolumni on luettavissa TA:n sivuilla.